Sokea piste.

Suomea on tituleerattu jo muutamaan kertaan YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi. Yhteiskuntamme peruslähtökohta on hyvinvointiyhteiskunta ja sen ylläpito. Mutta samalla kun olemme onnellisia, on yhteiskuntaamme tullut yhä uusia sokeita pisteitä. Näitä on varmasti päättäjien vaikea nähdä, koska ne eivät monesti tule tarpeeksi voimakkaasti esiin yhteiskunnassamme. Toisaalta halutaanko näitä ikäviä asioita edes aina nähdä. Miksemme voi keskittyä vain uusiin projekteihin ja ulkoistaa ongelmia ajattelemalla, että ne tapahtuvat jossain muualla, vaikkapa kehitysmaissa. Millä me saisimme päättäjät näkemään myös omassa yhteiskunnassamme olevat ongelmat? Millä saada heitä korjaamaan näitä sokeita pisteitä? Mitä nämä sokeat pisteet pitävät sisällään? - Ne ovat niitä asioita joita ei lehdistä lueta. Vanhusten pitkäaikaishoitohoito ei enää ole sokea piste, koska se on saanut näkyvyyden. Hyvä ja hieno juttu. Tosin eivät nämä pisteet tähän lopu. Monet erityislasten vanhemmat joutuvat kerta toisen jälkeen hakemaan tukiaan laki teitse. Yhteiskuntamme on rakennettu niin, että näitä lapsia ja nuoria varten on olemassa erilaisia tukitoimia. Kaikki siis hyvin? -Ehei! Ongelma onkin se ettei näitä monia tukitoimia myönnetä heille. Näin säästyy rahaa niin kunnilta kuin valtioltakin. Hoitoon pääseminen on myös hankalaa, sinne ei päästä ennen kuin tilanne on kriittinen ja "kriteerit täyttyvät". Ja onko kukaan osannut ajatella, että joka kerta kun tupakan hintaa nostetaan, samalla mielenterveyskuntoutujien rahat pienenevät. Monet heistä polttavat tupakkaa ja tälle ryhmälle tupakasta eroon pääseminen on erittäin haasteellista. Sinänsä pieni ryhmä, mutta yksilön elämän kannalta kuormittava tilanne. Myös lastensuojelussa on monia erittäin haasteellisia ongelmia, joista tulisi puhua mitä nämä käytännön tasolla ovat. On erittäin mielenkiintoista, että meillä moneen asiaan toistetaan määrärahojen puutetta samalla kun annamme 1 030 miljoonaa euroa kehitysapuun vuodessa. Annetaan vain näitä summia, mutta lopetetaan samalla puhuminen määrärahojen puutteista, kun ei sitä puutetta tunnu olevan. Olisikin erittäin tärkeää, että näitä sokeita pisteitä alettaisiin tuomaan yhä ponnekkaammin esille päättäjillemme. Tieto lisää tuskaa, mutta päättäjien työhön meidän tuskamme kuuluu. Se on osa sitä työtä mihin he ovat vapaaehtoisesti halunneet tai oikeastaan jopa kilpailleet. Toivonkin että yhteiskunnassamme olisi yhä vähemmän lehtijuttuja nimimerkillä "miten tämä on voinut olla mahdollista Suomessa?".